Avainsana: ajatukset ja mielipiteet

Mua pelottaa, ja mua ahdistaa kun oon pikkuhiljaa tajunnut sen. Maailman tilanne on nykyään niin hullu, ja mä olen aina ollut se joka toitottaa ettei pelolle saa antaa valtaa. Siksi mua ahdistaa ja ärsyttää koska olen viime viikkoina tajunnut että hei, kyllä mäkin pelkään.
Mä en tosiaan näytä mun pelkoa ulospäin ja jaksan kyllä edelleen tsempata muita olemaan pelkäämättä. En oo myöskään sanonut tota vielä kertaakaan ääneen että pelottaa, mutta oon alkanut pysähtyä omiin ajatuksiini kun tajuan että mua pelottaa elää tässä maailmassa.

Meidän maailma on niin käsittämättömän sairas. Ensin tää kaikki oli lähinnä vaan vihaa ja inhoa, joka sitten kanavoitui siihen pelottomuuden julistamiseen. Nyt pikkuhiljaa se pelkokin nostaa silti päätään, ja se vähän hävettääkin mua koska mä itse olen ollut pelkäämistä vastaan.

Jännitän myös sitä, että koska mun mieli antaa pelolle periksi ja antaa sille sen kuuluisan vallan. En siis silti ole antanut pelolle valtaa, ainakaan vielä. Mä edelleen matkustelen ja teen kaikkea mitä haluankin. Pelko ei rajoita mun elämistä mitenkään ja se on ihan loistava juttu. En tiedä mitä tapahtuisi, jos mun elämä alkaisikin rajoittumaan tämän takia, mä varmaan musertuisin täysin. Mä taistelen vielä ja koitan kovasti siirtää pelkoajatuksia syrjään ja oon siinä onnistunutkin. Ainakin toistaiseksi.
Varmasti kaikki jo arvasivatkin, että tää pelko kohdistuu terrorismiin. Mua pelottaa ajatus ulkomaille lähdöstä, koska pelkään iskuja vaikka pelko ei vielä olekaan estänyt mua lähtemästä. Mutta mä tiedostan hyvin että tää ei ole vain ulkomaiden ongelma, vaan ehkä musertavin hetki oli se, kun tajusin bussissa töistä tullessani miettiväni että mitä jos tässä nyt räjähtäisi. Mä siis ajattelen pelkoa jo kotimaassakin, ja tuo kerta ei ole jäänyt viimeiseksi. Tampere on yksi Suomen isoimmista kaupungeista, mutta pieni maailman mittakaavassa, ja silti mä olen täällä väkijoukossa miettinyt, että mitä jos.

Silti terrorismi ei ole ainoa asia mikä mua pelottaa. Oon huomannut ajattelevani pelokkaasti myös lentämistä ja autolla ajamista. Lentäminen on tilastollisesti turvallisin matkustustapa, mutta mitä jos satunkin olemaan just siinä viallisessa lentokoneessa? Tai jos joku mun läheinen sattuu olemaan? Viime aikoina autossa istuessani olen pohtinut, että mitä jos toi vastaantuleva auto alkaakin vain kaasuttaa lisää ja ajaa meitä päin. Tai entäpä jos esimerkiksi jossain kauppakeskuksessa tai koulussa alettaisiin ampua? Tai jos meidän talo syttyisi palamaan keskellä yötä?
Mä pelkään myös ihan hirveästi mun läheisten puolesta. Muutama viikko sitten mun äidin ja veljen piti lähteä ajamaan meille Tampereelle, mä en saanut kumpaakaan viestillä kiinni yli tuntiin. Mun päässä kävi hirveästi skenaarioita erilaisista kolareista ja loppujen lopuksi päädyinkin soittamaan ja toteamaan että ei heidän edes olisi pitänyt vielä lähteä. Yhtenä päivänä saanut poikaystävää kiinni ja pelkäsin jo jotain ampumatapausta, vaikka hän olikin vain palaverissa. Mulla on aina ollut vilkas mielikuvitus, mutta en mä ole silti koskaan ensimmäisenä pahinta ajatellut tai pelännyt.

Miksi mä en luota enää elämään? Tai toisiin ihmisiin? Monesti olen huomannut ajattelevani jostakusta itselleni täysin vieraasta ihmisestä, että mitä jos hänellä olisi pommi, ase tai puukko. Ja ei, nämä mun ajatukset ei kohdistu missään nimessä vain maahanmuuttajiin, kyllä me ihan syntyperäiset suomalaisetkin osataan napsahtaa. Mutta miksi mä ylipäänsä heti ajattelen näin kun vielä vuosi sitten en pelännyt tai miettinyt mitään tällaista.
En tiedä edes onko tähän mitään syytä. Musta on kuitenkin tärkeää, että olen tiedostanut tän asian ja voin siten tarkkailla omia ajatuksiani enemmän. Ehkä jopa jossain vaiheessa pystyn käsittelemään ajatuksiani paremmin ja ehkä sitten päästä tästä yli. Tai ainakin ehkä opin tunnistamaan nämä ajatukseni ja siten saatan välttää sen että pelko saisi vallan. Voi olla, etten voita tätä pelkoa koskaan, mutta ei sillä niin olekaan merkitystä. Sillä on, miten mä käsittelen sitä ja kuinka annan sen näkyä.

Tosiaan en ole vielä antanut pelolle valtaa, enkä missään nimessä toivo kenenkään tekevän niin. Jatkan edelleen sen toitottamista, ettei pelko saa estää elämistä vaikka itse myönnänkin pelkääväni. Mutta mä teen kaikkeni, että mun elämä silti jatkuu normaalina niin kuin sen kuuluisikin koska pelolle ei saa antaa valtaa.
Taisteleeko muut tämän aiheen parissa? Onko maailman tapahtumat vaikuttaneet sun ajatuksiin?

Mua pelottaa, ja mua ahdistaa kun oon pikkuhiljaa tajunnut sen. Maailman tilanne on nykyään niin hullu, ja mä olen aina ollut se joka toitottaa ettei pelolle saa antaa valtaa. Siksi mua ahdistaa ja ärsyttää koska olen viime viikkoina tajunnut että hei, kyllä mäkin pelkään. Mä en tosiaan näytä mun pelkoa ulospäin ja jaksan kyllä edelleen…

By ELLI
Mä olen materialisti. Rakastan vaatteita, laukkuja, kenkiä, meikkejä ja sisustustuotteita. Shoppailu tuottaa mulle hyvän mielen, erityisesti jos ostan jotain kauan haluttua. Mä ostelenkin nykyään enemmän kalliita asioita kuin paljon kaikkea mahdollista. Nautin silti myös heräteostoksista, ja teen toisinaan pieniä sellaisia. Se on mun oma pieni hemmotteluhetki itselleni, kun ostan jotain mua miellyttävää ja mun mielestä on ihanaa myös vaan kierrellä kaupoissa, vaikken ostaisi mitään.

Mulla on myös aika kallis maku jos niin voi sanoa. En tarkoita, että halpa olisi huonompaa tai että etsisin tarkoituksella kalliita asioita, mutta mä en katso hintalappua ennen kuin ihastun johonkin materiaan ja toisinaan se on jotain hintavampaa, erityisesti jos kyseessä on laukku. Mutta esimerkiksi vaatteiden suhteen sitten taas tunnun jopa pitävän enemmän peruskauppojen tarjonnasta kuin muotisuunnittelijoiden. Mä vaan tykkään kauniista asioista, ja jos joku miellyttää mua, miksi en ostaisi sitä omaksi jos rahaa on riittävästi. Ja tän kaiken pitäisi olla ihan ok ja normaalia, mutta ei se taida kaikkien mielestä olla.
Miksi se tekee musta huonomman ihmisen kun tykkään materiasta? Tai kalliista tavaroista? Siksikö, että materia kuormittaa maapalloa? Kateutta? En sovi tavalliseen suomalaiseen muottiin? Miksi muita ihmisiä häiritsee niin paljon mihin toinen rahansa kuluttaa?

Mä olen monesti törmännyt siihen asenteeseen, että kalliita tavaroita ostava on huonompi kuin vaatimattomammin elävä tai ihminen, joka käyttää rahansa esimerkiksi matkusteluun. Enkä mä oo oikein koskaan ymmärtänyt että miksi se on noin? Miksi kenenkään toisen elämäntyyli kuuluisi kenellekään muulle? Mäkin tykkään matkustella, ja nyt työelämässä olevana haluaisin pitää matkustelun muuallekin kuin Viroon tai Ruotsiin joka vuotisena juttuna. Mutta niiden ohella mä haluan hemmotella itseäni myös materialla, jos vaan mahdollista.
Luulisi, että mun tai muiden shoppailu ei ole keneltäkään pois. Kun mä ostan itselleni jotain, käytän vain omia ja itse tienaamiani rahoja, en kenenkään mielensäpahoittajan. Mä en myöskään ole koskaan ostanut mitään täysin uniikkia, joten en vie muilta pois mahdollisuutta ostaa samaa asiaa. Ja kun mä ostan jotain kivaa itselleni, en hehkuta sitä ylitsepursuavasti. Tottakai saatan kertoa uudesta hankinnasta, ehkä laittaa kuvan Instagramiin, Snapchattiin tai nyt tänne blogiin, mutta en missään nimessä hiero sitä muiden naamaan. Ostoksista saa olla iloinen, mutta liiallisuuksiin ei toki tarvitse mennä.

Yksi iso vääryys on se, että ne joita ei kiinnosta esimerkiksi kalliiden laukkujen ostaminen saavat kyllä tuhista ja halveksua niitä jotka ostavat, mutta jos tää menisi toisinpäin, olisi kyseessä maailmanloppu. Mun mielestä tässä on sama ongelma kuin se, että lihavaa ei saa sanoa lihavaksi mutta laihaa saa kauhistella. Voi se laihuus olla yhtälailla myös ongelma ja herkkä kohta siinä missä lihavuuskin. Tai laiha voi ihan yhtälailla pitää hoikkuudestaan ja olla sinut itsensä kanssa samoin kuin lihava. Ärsyttää niin paljon, kun mua voidaan arvostella ja halveksua sen takia, että tykkään ostaa jotain kun taas mulle ei tulisi pieneen mieleenkään halveksua ihmisiä, jotka eivät pidä shoppailusta.
Mua myös raivostuttaa kun jotkut luulevat että mä ajattelen olevani jotenkin parempi ihminen Vuittonin laukun kanssa vaikka asia ei todellakaan ole niin. Mut oikeasti tuntevat ihmiset tietävät, että mä en voisi ikinä ajatella noin. Mä yritän aina viimeiseen asti tehdä sen kaikille selväksi ja vääntää sen ihan jopa rautalangasta, mutta sekään ei välttämättä aina riitä. Mä en voisi ikinä sanoa ääneen mitään siihen viittaavaa että itseensä vähemmän rahaa käyttävä olisi huonompi ihminen kuin minä, koska mä en edes ajattele niin. Se, että mä ostan jotain kallista ei todellakaan tarkoita että mä vaatisin samaa muilta ihmisiltä. Mä ymmärrän, että jotkut ovat saattaneet kohdata ihmisiä jotka arvostelevat toisia rahan ja materian perusteella, oon minäkin tavannut, mutta loppujen lopuksi tuollaiset ihmiset on tosi vähässä ja ne saa kyllä jättää omaan arvoonsa. Musta oikeasti tuntuu että niitä ihmisiä on jopa paljon enemmän, jotka karttavat materialisteja ja se on musta väärin. Et sä voi tietää millainen ihminen todellisuudessa on sen Gantin neuleen, Minna Parikan tennareiden tai Chanelin laukun takana.

Materia, kokemukset ulkomailta tai muu mihin just sä haluat käyttää omat rahasi ei tee susta sen parempaa tai huonompaa ihmistä. Kulutustottumukset ei vaikuta sun karmaan, vaan sun teot joten muista olla tuomitsematta ihmistä hänen rahankäyttönsä takia. Koska miksi ylipäätään tekisit niin? Omaisuuden arvo ei määritä sua ihmisenä, eikä kerro muille oletko herttainen vai ylimielinen, koska ennakko-oletukset voi todellisuudessa mennä ihan väärin päin. Joten, miksi ei vaan hyväksytä jokaista omine tapoineen ja mieltymyksineen? Annetaan jokaisen käyttää rahansa mihin vaan eikä määritellä ihmistä sen perusteella jookos ♡

Mä olen materialisti. Rakastan vaatteita, laukkuja, kenkiä, meikkejä ja sisustustuotteita. Shoppailu tuottaa mulle hyvän mielen, erityisesti jos ostan jotain kauan haluttua. Mä ostelenkin nykyään enemmän kalliita asioita kuin paljon kaikkea mahdollista. Nautin silti myös heräteostoksista, ja teen toisinaan pieniä sellaisia. Se on mun oma pieni hemmotteluhetki itselleni, kun ostan jotain mua miellyttävää ja mun mielestä…

By ELLI
Koko tähän asti kestäneen vuoden 2017 aikana mun elämässä on vallinnut suunnaton väsymys. On hetkiä, kun väsymys on hetkellisesti poissa enkä mä nyt päivisin nukahtelekaan, mutta pääosin mulla on vaan kausia ja päiviä kun väsymys vaan ottaa tiukan yliotteen. Kevään aikana oon lukemattomia kertoja vaan sammunut sohvalle, jo heti kahdeksan jälkeen. Kyseessä ei ole mitään pientä torkahtelua, vaan mun unta sohvalla ei haittaa päällä oleva telkkari, en havahdu kunnolla tökkimiseen enkä reagoi vaikka ulko-ovi kävisi.

Mä pyrin arkisin heräämään kello kuuden ja puoli seitsemän välillä, riippuen siitä käynkö aamulla suihkussa vaiko en. Paino sanalla pyrin, sillä viime viikkoina oon myös nukkunut hiukan pommiin ja joudun lähtemään aamuisin puolivalmiina juosten kotiovesta ulos. Mun suurin pahe nukkumisen ja unen suhteen on torkutus, joka on varmasti yksi isoimmista syistä miksi en pääse ylös silloin kuin olen suunnitellut. Mulla on valehtelematta välillä torkku päällä minuutin välein.

Tän koko kevään ajan mulla on ollut jatkuvasti päällä stressiä milloin mistäkin. Stressin syynä on voinut olla esimerkiksi koulu, työt, liikunnan vähyys, ajanpuute tai vaikkapa kaikki nämä yhdessä. Stressi aiheuttaa sen, että mun kroppa on joutunut ajoittain käymään ylikierroksilla ja se taas vaikuttaa niin, ettei mua välttämättä joka ilta väsytä yhtään. Tästä päästäänkin siihen, että mun uni ja nukkuminen on todella epätasaista, välillä nukun vain viisi tuntia yössä ja välillä kymmenen. Epätasaisesta unensaannista johtuen väsymys on toisinaan ylitsepääsemätön ja myös väsymys ja nukkumaanmeno stressaa mua. Näin oravanpyörä on valmis.

Aikuinen ihminen tarvitsee unta 7-9 tuntia vuorokaudessa ja unirytmin tulisi olla mahdollisimman säännöllinen. Jopa vain viikonloppuisin myöhempään valvominen ja herääminen voi saada unirytmin pitkäksi aikaa sekaisin. Univajeella on paljon haittavaikutuksia, mm. vastustuskyvyn heikkeneminen, stressihormonin erittymisen lisääntyminen, sairastelu lisääntyy, muistikyky heikkenee ja onnettomuusalttius kasvaa. Liika unensaanti ei myöskään ole hyvästä, ja sillä onkin todettu olevan yhteyksiä terveysongelmiin, kuten diabetekseen, päänsärkyyn, sydänsairauksiin ja syöpään. Epätasaisella unenmäärällä siis periaatteessa altistutaan liian pieneen ja liian suureen unen määrään.

Mä haluan nyt saada unirytmini säännölliseksi, jotta järkevä unensaanti olisi taattu. Mulla on käytössä Applen unikello, mutta tästä eteenpäin haluan käyttää sitä tosissani ja tavoitteellisesti. Jatkossa asetan unikellon niin, että saan vähintään seitsemän tuntia unta. Ja sitä on nyt noudatettava. Mä aion myös pikkuhiljaa alkaa vähentämään torkutusta, mutta luulen että halu torkuttaa katoaa ajan myötä itsestään kunhan ennen ensimmäistä kellonsoittoa takana on tarpeeksi unta.

Tästä alkaa mun projekti saada lisää unta ja kehittää itselleni oikeasti säännöllinen unirytmi. En halua heti kertaheitolla luoda monen kilometrin pituista postausta vain tästä yhdestä aiheesta, ja näistä mun taustatiedoista on varmasti hyvä aloittaa. Aiheista uni ja nukkuminen tulette siis vielä täällä blogin puolella kuulemaan, väliaikatietoja mun edistymisestä ja varmasti myös hyväksitodettuja vinkkejä tätä kaikkea varten. Nyt kun stressi alkaa olla kokonaisuudessaan väistynyt, mulla ei pitäisi olla enää muuta häiriötekijää kuin vain minä itse.

Onko muilla ollut jotain ongelmia nukkumisen kanssa? Heittäkääs mulle myös hyviä vinkkejä nukahtamisen suhteen!

Koko tähän asti kestäneen vuoden 2017 aikana mun elämässä on vallinnut suunnaton väsymys. On hetkiä, kun väsymys on hetkellisesti poissa enkä mä nyt päivisin nukahtelekaan, mutta pääosin mulla on vaan kausia ja päiviä kun väsymys vaan ottaa tiukan yliotteen. Kevään aikana oon lukemattomia kertoja vaan sammunut sohvalle, jo heti kahdeksan jälkeen. Kyseessä ei ole mitään…

By ELLI